Erillinen Pataljoona 17 muistomerkki paljastettiin Kemijärven Mäntyvaarassa 20.12.2024. Patsaan paljastivat Kemijärven Kaupunginjohtaja Dina Solatie ja majuri Janne Liikavainio Lapin rajavartioston esikunnasta.

Paljastustilaisuuden jälkeen pidettiin Kemijärven kulttuutikeskuksessa Mäntyvaaran taistelun muistojuhla. Mustojuhlassa puhuivat kaupunginjohtaja Dina Solatie ja majuri Janne Liikavainio. Rajakapteeni evp Pasi Purhonen esitelmöi Erillinen Pataljoona 17 sotatiestä. Tilaisuuden päätteeksi nautittiin kakkukahvit.

 

Kuvat: Rainer Hiuspää

Erillinen pataljoona 17 sotatie

Erillinen pataljoona 17 perustettiin 7.10.1939 alkaen Sallan harjoituskeskuksessa (Sa.HK) ns. ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana, joka käytännössä tarkoitti suorajoukkojen liikekannallepanoa (LKP). Pataljoonan joukot koottiin Sallan harjoituskeskukseen Kemijärven, Pelkosenniemen, Savukosken ja Sallan reserviläisitä. Pataljoonan runkona toimi Lapin rajavartioston 2. komppania (2./LR) joka oli rauhanajan sijoituspaikalla Sallan kasarmilla. Pataljoonan komentajaksi määrättiin Lapin rajavartioston komentajan apulainen jääkärimajuri Vilho Roininen. Sallan harjoituskeskukseen kootuista ylimääräisistä reserviläisistä koottiin Taisteluosasto/ErP 17, myöhemmin Erillinen komppania Kojonen, päällikkönä Pelkosenniemen-Savukosken Suojeluskunnan aluepäällikkö reservin luutnantti Kauko Kojonen. Komppania liitettiin vahvennuksena pataljoonaan. Lisäksi pataljoonaan liitettiin Rovaniemen harjoituskeskuksessa (Ro.HK) perustetut aselaji- ja tukijoukot, 1. Erillinen pioneerijoukkue (1.Er.PionJ) ja 17. Tienrakennuskomppanian I joukkue (I/17.Tienrak.K). Pataljoona kutsuttiin perustamispaikan mukaisesti Sallan pataljoonaksi. 1.K oli koottu pääosin Sallan reserviläisistä, komppanian päällikkönä kapteeni Akseli Väänänen. 2.K oli koottu Savukosken – Pelkosenniemen reserviläisistä, komppanian päällikkönä luutnantti Veikko Kiiveri. 3.K ja konekiväärikomppania Kemijärven reserviläisistä. 3. K:n päällikkönä toimi luutnantti Ensio Nyyssölä ja KKK:n päällikkönä luutnantti Karl Reini.

ErP. 17:n kokonaisvahvuus Taisteluosasto (Tst-os/ErP 17) mukaan lukien oli noin 1300 miestä. Pataljoonan aseistuksena oli mm. 12 kpl Maxim-konekivääriä, 12 kpl Lahti – Saloranta –pikakivääriä ja 24 Suomi-konepistoolia. Passarintorjunta-aseistusta ei ollut lainkaan ja epäsuoraa tulta kuvasi kaksi kevyttä kranaatinheitintä. Sissitoimintaan pataljoonaa ei oltu varusteltu. Kaikilla taisteluosilla oli kuitenkin sukset. IV/1.K oli erityisen hyvin varusteltu, pääosalla miehiä aseistuksena oli konepistoolit sekä pukineina turkit. Joukkuetta kutsuttiin sissijoukkueeksi.

Ilmavoimien tukea ei ollut. Vasta ruotsalaisten vapaaehtoisten muodostama lentorykmentti 19, F19 toi suomalaisin tunnuksin varustetut koneet Pohjois-Suomen taivaalle tammikuussa 1940.

Neuvostodivisioona koostui kolmesta jalkaväkirykmentistä, kahdesta tykistörykmentistä ja panssaripataljoonasta. Panssaripataljoonaan kuului 21 panssarivaunua typiltään joko T26 tai BT-5 –vaunu. Divisioonan tiedusteluosilla oli lisäksi käytössä 16 kpl T-37 amfibiovaunua. Divisioonan kokonaisvahvuus oli 17500 – 18000 miestä. Kantalahdesta Sallan suuntaan hyökkäävän 122. divisioonan suunnitelmien ensimmäinen tavoite oli Sallan kirkonkylä. Tästä se jatkaisi edelleen Märkäjärvi – Joutsijärvi – suunnassa tavoitteena Kemijärvi. 122.D:n takana siirtyvän 88.D:n tuli vallata Rovaniemi kahdessa viikossa. Kärjessä hyökkäävä divisioona oli 29.11.1939 illalla kolmen kilometri etäisyydellä valtakunnanrajasta. Divisioonan soittokunta tahditti konsertillaan liikkeellelähtöä. 9. Armeijan, johon edellä mainitut divisioonat kuuluivat, lentojoukkojen tukikohdat olivat Afrikanda, Kantalahti, Uhtua ja Pistojärvi sekä Vuonninen. Sodan aikana vihollinen perusti hävittäjäkoneita varten etutukikohdat Kairalaan (Kuolajärvi), Märkäjärvelle ja Salmijärvelle.

Aamu 30.11.1939 oli leuto. Sallassa oli lunta 10-15 cm. Järven jäät ja suot kantoivat miehen, mutta eivät moottoriajoneuvoja. Kurtin itäpuolella valtakunnanrajalla oli kolme partiota. Hanhisuppavaarassa, Hanhivaarassa ja Nivalan talosta itään. Lisäksi aamula lähti Alakurtista valtakunnan rajalle luutnantti Antti Nikulan partio.

Ennen aamun valkenemista hieman klo 08.00 jälkeen kuuli rajakorpraali Koponen tähystyspaikalleen Hanhisuppavaaraan puna-armeijan lähtevän liikkeelle. Varmistuttuaan asiasta hän hiihti vaaran rinnettä alas muiden luo. Partio yritti alas tieuralle, jossa se törmäsi vihollisen sivustavarmistukseen. Vihollisen hyökkäysjoukot olivat ylittäneet valtakunnanrajan. Partio jatkoi matkaa Alakurtin vartiolle, jonne se saapui uupuneena klo 11.00 suorittaen hälytyksen ja samalla lähtivät viestinviejät kiidättämään sanaa sodan alkamisesta kylän taloihin.

Luutnantti A Nikulan partio kohtasi lähellä valtakunnanrajaa etenevän vihollisen. Raja-alue kuhisi sotilaita ja hevosia, mukana raskaampaakin aseistusta, jopa panssarivaunuja. Viivytykseen asettautunut partio avasi tulen kohti vihollista. Sodan ensimmäisinä tunteina käydyssä taistelussa kaatuivat Nikula ja Oinonen. He olivat suunnan ensimmäiset Sankarivainajat, pataljoona oli menettänyt tiedustelu-upseerinsa.

Kurtin vartion päällikkö rajakersantti Toivo Liinamaa komensi vartion miehet Ahkio-ojalle valmisteltuihin asemiin, Kurtin kylästä noin kolme kilometriä Kuolajärven suuntaan. Vahvistetun Kurtin kenttävartion vajaat 30 miestä ottivat vastaan vihollisen kärjen Ahkio-ojalla. Lyhyen taistelun jälkeen kenttävartio vetäytyi Enjajoelle, Kurtilta kahdeksan kilometriä länteen. Enjajoella vihollisen hyökkäyskärjelle aiheutettiin jo enemmän tuhoa. 2.12.1939 taisteltiin jo Isokummun (Nurmitunturi) maastossa lähellä valmisteltuja Kelsinkäisen asemia.

Kelsinkäisen (Suonimavaara) – Kuukkosenvaaran linja oli maastollisesti erinomaisen hallitseva puolustustaisteluun. Asemissa oli YH:n aikana tehty kiireellisimmät ampuma-alan raivaukset ja konetuliaseiden asemat. Lapin ryhmän tarkoituksena oli Kelsinkäisessä siirtyä viivytyksestä puolustukseen, mikäli voimasuhteet sen mahdollistaisi. Er.P 17 oli kokonaisuudessaan käsketty ryhmittyä Kelsinkäiseen puolustukseen.

Taistelut Kelsinkäisessä alkoivat kiivaina. Vihollisen noin komppanian vahvuinen osasto saavutti 2.12. klo 23.00 Kelsinkäisen tasan, josta se lyötiin takaisin. Taistelut jatkuivat kiivaina 3.12. klo 05.20 kun vihollinen hyökkäsi maantien pohjoispuolitse tien suunnassa olevien konekiväärien tukemana. Hyökkäys lyötiin jälleen takaisin. Vihollinen hyökkäsi 3.12. aamuyön pimeydessä 2.K:n ja 3.K:n asemia vastaan siirtyen puolustajan oikealle, eteläiselle sivustalle. Sivustaan päässyt vihollinen hyökkäsi voimakkaasti syvässä ryhmityksessä tappioista välittämättä 3.12. klo 10.00 alkaen puolustajan oikeaan sivustaan ja selustaan. Vihollinen valtasi vaaran laen ja aloitti asemien vyörytyksen pohjoiseen. Saarrostusuhkan ja joukkojen hajaantumisen vuoksi pataljoonan komentajan oli annettava irtautumiskäsky 3.12. klo 10.50. Kelsinkäisessä pataljoonan tappiot olivat suuret, taistelussa kaatui seitsemän, joita viisi jäi kentälle. Joukkojen vetäytyminen Kuolajärvelle alkoi.

Kelsinkäisen puolustustaistelussa ei jostain syystä käytetty kranaatinheitintulta, käytössä ei ollut myöskään panssarintorjunta-aseistusta, ei edes polttopulloja. Taisteluhaudat olivat matalat, konekivääripesäkkeistä vain kolme oli katettu. Vihollinen ei onneksi käyttänyt hyökkäysvaunuja eikä myöskään tykistöä. Vihollisen raskas kalusto ei ehtinyt mukaan hyökkäykseen koska, se joutui keplottelemaan kaluston virtaavan Tuntsajoen yli.

3. K vetäytyi Kuolajärvelle 3.12. iltayöllä ja 2. K vetäytyi seuraavana aamuna. Taisteluosasto Kojonen jäi viivytystehtävään Kuusivaaraan, josta se irtaantui 4.12. klo 19.00 vihollisen alkaessa saarrostaa puolustavan joukon oikeaa sivustaa. Taisteluosasto vetäytyi Marjavaaran tasalle, josta sen osat irtaantuivat Kojosen käskystä Kuolajärvelle.

Rovaniemellä (Ro.HK) perustettu Er. P 25 (alun perin Divisioonan kenttätäydennyspataljoona, Div.KT-P, aluksi myös Osasto A/Ro.HK ja Erillinen pataljoona 18)) saapui Sallaan 5.12.1939 aamulla. Jääkärikapteeni Ejwind Ahoniuksen komentama Er.P 25 oli heikosti varusteltu ja koulutettu joukko. Pataljoonalta puuttuivat majoittumisvälineet ja lumipuvut kokonaan. Er. P 25 alistettiin Er.P 17:n komentajalle. Er.P 17 ja Er.P25 muodostivat Osasto Roinisen, jonka johtoon määrättiin jääkärimajuri Roininen. Er.P 17 komentajaksi määrättiin kapteeni Akseli Väänänen. 1./Er.P 17 päälliköksi määrättiin reservin vänrikki Eero Urponen.

Kuolajärvi – Aapajärvi asemat eivät olleen niin edulliset kuin asemat Kelsinkäisessä. Asemissa oli kuitenkin ehditty suorittaa kiireellisimpiä kenttävarustelutöitä. Er.P 17 ryhmittyi 4.12. aamuun mennessä puolustukseen Kuolajärvi – Aapajärvi vesistölinjan länsipuolelle. Komppanioiden puolustuskeskukset olivat Alakurtin tien (Kairala) – Mikkolanniemen ja Alatalon alueilla. Ryhmittymisen suojasi Taisteluosasto. Vihollinen saavutti järvilinjan 4.12. iltaan mennessä ja suoritti 5.12. tiedusteluhyökkäyksiä järvilinjan länsipuolelle. Pohjois-Suomen ryhmän esikunnalle selvisi Kelsinkäisen tappion jälkeen tilanteen vakavuus Sallan suunnalla.

Lapin ryhmän (LR) komentajan, jääkärieverstiluutnantti Oiva Willamon, edustaja luutnantti Aito Keravuori kävi Sallassa tutustumassa tilanteeseen. Joukot komentajista alkaen olivat loppuun väsyneitä. Vihollisen lukumääräinen ja materiaalinen ylivoima oli musertava. Vihollisen nopea menestys oli katsottava panssarivaunujen ansioksi, silla omat väsyneet joukkomme olivat panssaripelon vallassa. LR:n komentajan edustaja antoi jääkärimajuri Roiniselle toimintaohjeen, jossa korostettiin viivytystaistelun sitkeyttä, vastahyökkäyksiin ja –iskuihin ryhtymistä, tiedustelun merkitystä sekä vihollisen selustaan suoritettavien iskujen tehostamista. 9.12. Päämaja antoi luvan Lapin ryhmälle perustaa Rovaniemellä (Ro.HK) olevista joukoista Erillinen pataljoona 26 (Er.P 26, aluksi Reservipataljoona/Ro.HK, Osasto B/Ro.HK ja Erillinen pataljoona 19). Pataljoonan komentajana jääkärikapteeni Juho Hänninen. Lisäksi Roiniselle alistettiin tiedusteluun ja sissitoimintaan kaksi tiedusteluosastoa TO 9 ja TO 10.

3.K/Er.P 17 ja Tst-os/Er.P 17 ryhmittyivät vastaanottoasemiin Kiimaselkää sekä Sallassa levossa ollut 3.K Jänisvaaran viivytysasemiin. Vastaanottoasemissa olleet joukot irtaantuivat 7.12.klo 14.15.

1.K/Er.P 17 ja Tst-os miehittivät 8.12. viivytysasemat Kolsanharjulta, Sallan kirkonkylän itäpuolelta, Sallan kasarmilta pari kilometriä itään. Tst-os piti yhteyttä edessä viivyttävään 3.K:aan.

Er.P 17 miehitti 8.12. iltapäivällä Sallan kirkonkylän itäpuolella viivytysasemat. Sallan kirkonkylä poltettiin 8.12. Sallan kirkonkylä menetettiin 9.12.1939.

Vihollisen hyökkäyskärki saavutti 11.12. klo 03.00 Sarviselän tasan, jonka vajaa 1.K ja Tst-os olivat miehittäneet. Vihollinen murtautui linjojen läpi.

Matovaarassa muodosti viivytysosaston I/1./Er.P 17 ja II/Tst-os/Er.P 17. Osasto tuhosi taistelussa noin komppanian vahvuisen vihollisosasto.

Joukot oli ryhmitetty Märkäjärvellä 11.12. aamulla siten, että Tst-os/Er.P 17 oli taisteluetuvartiona Ruuhijärven ja Porttolammen välisellä harjanteella, 1./Er.P 25 ja 2./Er.P 25 em. harjanteen länsipuolella maantien molemmin puolella ja tästä edelleen länteen vahvennettu 2./Er.P 25 maantien eteläpuolella. 2./Er.P 17 maantien pohjoispuolella, KrhJ/Er.P 17 tuliasemissa Kuusamon tienhaaran maastossa, 1./ErP 17 reservinä Kuusamon tienhaaran luoteispuolella ja 3.Er.P 17 pataljoonan komentajan käytössä Märkäjärven kylässä.

Tst-os sai 11.12. klo 09.30 kosketuksen vihollisen etujoukkoon Ruuhijärvi – Porttolampi tasalla. Edessä marssi noin pataljoonan vahvuinen joukko ryssien jalkaväkeä, panssarivaunujen seuratessa jalkaväkeä viiden vaunun ryhmissä.

Ote Kojosen tst –kertomuksesta: ”Ryssien etujoukko oli kaikkien konetuliaseittemme ulottuvilla ja sen oli heittäydyttävä maahan siihen missä tulenavaushetkellä seisoi. Johdin henkilökohtaisesti kolmen konekiväärin ja kolmen pk:n tulta. Kk:t ja pitkin maantieojia ampuvat pk:t tekivät hyvää jälkeä.”

Osasto Roinisen komentaja antoi käskyn, jonka mukaan Er.P 25:n on vaihdettava Er.P 17:n komppaniat rintamasta. Kun vaihtoa ryhdyttiin suorittamaan, aloitti vihollinen edellä mainitun hyökkäyksen panssarivaunujen tukemana. Jalkaväen hyökkäys pysäytettiin aluksi, mutta panssarivaunut pääsivät tunkeutumaan asemien läpi tulittaen tykeillään ja konekivääreillään asemissa ja reservissä olevia joukkoja. Panssarivaunut jatkoivat etenemistä Märkäjärven kylään tulittaen siellä olevaa komentopaikkaa ja joukkoja. Vaunut jatkoivat Salmivaaran suuntaan noin kolmen kilometrin matkan saaden aikaan tuhoa ja sekaannusta tien varteen sijoitetuissa kuormaston osissa ja huoltoelimissä, samanaikaisesti seitsemän panssarivaunun osasto vyörytti Ruuhijärven asemia hajottaen viivyttäjän komppaniat.

Joukot joutuivat pakokauhun valtaan ja hajaantuivat metsiin. Koossa ja rauhallisena pysynyt 3./Er.P 17 miehitti asemat kylän itälaidalta ja suojasi joukkojen rippeiden vetäytymisen menetetyistä asemista. Taistelujen aikana lähes kaikki Märkäjärven kylän talot poltettiin. Hajalle mennyt Er.P 17 koottiin Paikanselkään, josta se siirtyi Salmijoelle ja miehitti siellä viivytysasemat. Nopeat vastatoimenpiteet tilanteen hallitsemiseksi olivat tarpeen.

LRE sai 11.12.1939 klo 14.33 P-SRE:lta luvan siirtää jääkärikapteeni Juho Hännisen komentaman Er.P 26 (aluksi Reservipataljoona/Ro.HK, Osasto B/Ro.HK ja Erillinen pataljoona 19) Osasto Roinisen alaiseksi Kursuun.

Ylipäällikkö irrotti Lapin ryhmän suoraan alaisekseen sotatoimiyhtymäksi, määräsi sen tehtäväksi pohjoisimman Suomen puolustamisen ja käski sen lyödä Sallan suunnalla hyökkäävät neuvostojoukot. Lapin ryhmän komentajaksi määrättiin jääkärikenraalimajuri Kurt Martti Wallenius jääkärieverstiluutnantti Oiva Willamon jäädessä komentajan apulaiseksi. Lapin ryhmälle alistettiin seuraavat uudet joukot: JR 40, VII ja IX/KT-Pr, 1./KTR 22, 3.KrhK ja 9.VK sekä eräitä huoltomuodostelmia. Lisäjoukot ehtisivät perille aikaisintaan 13.12. kuluessa. Osasto Roinisen oli kyettävä vielä 2-3 vuorokautta viivyttämään käytössä olevin joukoin tehtävänään pitää Kursu.

15.12.1939 Varpuojalla (lähellä Kursua) käydyssä taistelussa kaatui 3./Er.P 17:n päällikkö luutnantti Ensio Nyyssölä. Tätä rohkeaa ja taitavaa upseeria oli suunniteltu Er.P 17 seuraavaksi komentajaksi. Suunnitelmat eivät toteutuneet. 3.K:n päälliköksi Nyyssölän jälkeen määrättiin vänrikki Osmo Lautela.

Er. P 17 ja Er. P 25 siirrettiin lepoon Joutsijärvelle, jossa ne saivat 16.12. käskyn siirtyä puolustukseen Joutsijärven vesistölinjalle. Er.P 17 ryhmittyi puolustuksen linjalle Hanhilampi – Vapajanlampi. Lapin ryhmä esikunnan (LRE:n) käskystä muodostettiin Osasto Roininen, johon kuuluivat Er.P 17, Er.P 25, Er.P 26 ja Kenttätäydennysprikaatin IX pataljoona (IX/KT-Pr). Osasto Roinisen tehtävänä oli pysäyttää vihollisen eteneminen lopullisesti.

Erillinen pataljoona 17 oli viivyttänyt vihollista valtakunnanrajalta Joutsijärvelle ilman lepoa 19.12.1939 saakka, jolloin se määrättiin lepoon Mäntyvaara -Pietarinvaara alueelle.

20.12.1939 Mäntyvaaran taistelu oli yksi talvisodan ratkaisutaistelu. Neuvostojoukkojen eteneminen länteen pysäytettiin. Osasto Roininen oli suorittanut sille uskotun tehtävän. Er.P 17 tappiot Mäntyvaarassa olivat raskaat. 3. komppanian päällikkö vaihtui taistelussa kaksi kertaa, vänrikki Lautelan kaaduttua tehtävään määrättiin vänrikki Tauno Junttila ja hänenkin kaaduttua tehtävään määrättiin kornetti Jaakkola väliaikaisesti ja myöhemmin 3. komppanian päällikkönä toimi luutnantti P.V. Pentikäinen.

Vihollisjoukkojen lyömiseksi LRE:ssa päädyttiin ratkaisuun jonka mukaan Jalkaväkirykmentti 40, pl I pataljoona (JR 40 (-I P)) vahvennettuna IX/KT-Pr:lla ja alueella olevilla tukiyksiköillä vapauttaa Lapin oloihin tottuneen Os. Roinisen (Er.P 17, Er.P 25, Er.P 26 ja Erillinen komppania Sarvi (Er.K Sarvi)) rintamavastuusta. Vaihto toteutettiin 30.12.1939 klo 09.00 mennessä ja vapautetut pataljoonat siirtyivät Isokylään, Kulveikkovaaraan ja Kemijärvelle huollettavaksi suunnitteilla olevaa hyökkäystä varten. LRE:n hyökkäyssuunnitelmassa 30.12.1939 annettujen käskyjen mukaisesti oli joukkojen tehtävänä
– Osasto Roininen katkaisee 2.1.1940 klo 08.00 alkavalla Outojärven eteläpuolitse tapahtuvalla hyökkäyksellä Märkäjärvelle johtavan tien Mustosen – Valtasen tasalla
– vahvennettu JR 40 pitää puolustusasemansa ja sitoo vihollisen vastaansa sekä valmistautuu pataljoonalla hyökkäämään luoteesta Vuosamoselkään
– toisessa vaiheessa hyökkää tavoitteena Kursu

Vastaavan tehtävän Saijalta Sallan sai Os. Suoranta. Er.K Kojosen tuli estää vihollisjoukkojen huolto- ym. kuljetukset taistelualueelle.

Aikalaskelmat eivät pitäneet vaan hyökkäys pääsi alkamaan vasta keskipäivällä vihollisen tiedustelukoneen lentäessä lähtöaseman yli. Hyökkäysvalmistelut olivat paljastuneet. Vihollinen suuntasi vastaiskuun Kursuun siirtämänsä vajaan JR 596:n, joka pakotti Os. Roinisen keskeyttämään hyökkäyksensä Vuosamoselkään.

Hautajärven suunnan joukkojen vahventamiseksi Er.P 17 irrotettiin 7.-8.1. välisenä yönä Os. Roinisesta ja siirrettiin Isokylään valmisteluja varten. Pataljoona kuljetettiin autoilla 13.1. vastaisena yönä Hautajärvelle, jossa sille alistettiin Er.K Kojonen. Pataljoona sai tehtäväkseen estää vihollisjoukkojen erilaiset kuljetukset Matovaara – Märkäjärvi välillä, pitää mainitut maastonkohdat hallussaan ratkaisutaisteluun antautumatta sekä tilaisuuden tullen tuhota vihollisen Märkäjärven huoltokeskus. Er.P 17 yksiköiden päästyä toiminta-alueelleen, yleistilanne muuttui olennaisesti.10.1. alkaen Os. Roinisen ja Er.K Kojosen partiot havaitsivat vihollisen kuormastojen liikettä Vuosamoselästä Märkäjärven suuntaan. Vihollisen tulitoiminta oli 13.1. tavanomaista laimeampaa. 14.1. taistelualueella oli oudon hiljaista ja kun IX/KT-Pr illalla teki iskuosastohyökkäyksen patterin tukemana Vuosamoselkään, vihollisen todettiin jättäneen asemansa.

Er.P 17 toiminta Hautajärven alueella oli alkanut. Märkäjärven tien suunnassa toiminut komppania löi 15.1. Pyhätunturin kohdalla käydyssä taistelussa kohti Kallunkia edenneen vihollisosaston kärjen. Komppania eteni 17.1. iltaan mennessä Pyhäjärven pohjoispään ohi Ruuhijoelle. Jokivarressa olleita vihollisen asemia ei kuitenkaan onnistuttu murtamaan kahdenkaan komppanian hyökkäyksellä. Paikanselän suuntaan toiminut komppania teki 15.-16.1. välisenä yönä onnistuneen tuliylläkön erästä leirialuetta vastaan.  Alueelle saapuneeseen Os. Roiniseen komppania sai yhteyden 17.1. ja palautettiin autokuljetuksin pataljoonansa yhteyteen.

Hautajärven suunnassa Er.K Kojonen jatkoi partiointia Sallan alueelle suojaten samalla itäisen sivustansa Onkamossa ja Selkälässä aina 24.1. asti. Tällöin LRE irrotti komppanian Saijan suuntaan ja määräsi Er.P 17:sta vastaamaan toiminnasta Hautajärveltä vihollisen sivustaan. Er.P 17, jonka yksi yksikkö oli Märkäjärven suuntaan tapahtuneesta hyökkäyksestä alkaen vastannut puolustuksesta tien suunnassa Pienen Pyhätunturin tasalla, sai 24.1. tehtävän puolustautua Pyhäjärvi – Onkamo alueella, tuhota Onkamon suuntaan toimivat hiihto-osasto sekä tiedustella ja häiritä vihollista Salla – Märkäjärvi välillä. tehtävän mukaisesti suunnattiin yksi komppania Aatsinginhaudan alueelle tehtävänä liikenteen häirintä Sallan länsipuolisella tien osalla. Kaksi joukkuetta siirtyi Onkamoon ja Selkälään toimintakohteena lisäksi tie Kuolajärven suunnalla. Pyhäjärven suuntaan jäi yksi komppania ja reserviksi vajaa komppania. Aktiivinen toiminta ei kuitenkaan enää onnistunut. Vihollinen suojasi hiihto-osastoin Kuolajärveltä alkaen huoltotiensä 2-4 km syvyydeltä kolmella tasalla. Tien sivusta vihollinen raivasi puustosta konepistoolin tehokkaan kantaman päähän. 3.2. alkaen oli pataljoonan tehtäviä helpotettava. Itäisen suunnan joukot koottiin Onkamoon, jonne muodostunut vahvennettu komppania sai vain tiedustelutehtävän Sallan ja Kelloselän suunnissa. Myös tiedustelu alkoi vaikeutua. Vihollinen suuntasi suojauksensa jopa 10 km päähän huoltotiestä. tammikuun lopulla Sallaan saapui vihollisen rajavartijoista ja erillisitä hiihtopataljoonista koottu JR 2, joka toimi lukumääräisen ylivoimansa turvin tehokkaasti.  Er.P 17 sitoutui yhä enemmän taisteluihin Onkamon suuntaan toimivien vihollisosastojen kanssa. Näissä molemmin puolin korpisotaan tottuneissa joukoissa suomalaisten taistelutahto oli sitkeämpi. Myös Pyhätunturin suunnalla taisteltiin ajoittain, joskin taistelut olivat lyhytaikaisia. Er.P 17 suoritti iskuosaston hyökkäyksen 28.1. Märkäjärven kylään. Hyökkäyksellä ei kuitenkaan kyetty vihollisdivisioonaa lamauttamaan, mutta lähistöllä olleille tykistön tuliasemille tuotettiin tappioita.

Pääosin ruotsalaisten vapaaehtoisten muodostama Svenska Frivilligkåren (SFK) liitettiin kenttäarmeijaan 20.2.1940 ja se valmistautui ottamaan vastaan rintamavastuun Lapin Ryhmältä. Eversti Arthur Nordenswanin komentama taisteluryhmä, Stridsgruppen SFK, otti rintamavastuun JR 40:ltä Märkäjärvellä 28.2. mennessä. Er.P 17 alistetiin taisteluryhmälle eteläisen sivustan varmistamiseksi. Er.P 17:n komentajana toimi luutnantti Veikko Kiiveri kapteeni Väänäsen sairastuttua. Salmijärvellä reserveinä ollut Os. Roininen siirrettiin Saijalle, missä se vapautti rintamavastuusta Osasto Suorannan. Suunnitelman edellyttämät joukkojen siirrot tapahtuivat vihollisen ilmaylivoiman vuoksi öisin lähes 50 asteeseen kohonneessa arktisessa pakkasessa. Stridsgruppen SFK ryhmittyi suomalaisten asemiin. Taisteluryhmän I pataljoona, jonka komentajana toimi everstiluutnantti Magnus Dyrssen, ryhmittyi panssarintorjuntajoukkueella vahvennettuna Paikanaavan ja Hatajajängän kannakselle, II pataljoona komentajanaan everstiluutnantti V Tamm oli samalla pohjoisen sivusta varmistaen reservinä Nenäkeselkä – Laijeselkä välisessä kurussa valmiina käytettäväksi vastahyökkäykseen Märkäjärven tien suuntaan. 3./II/SFK oli Hatajavaarassa varmistaen eteläistä sivustaa Er.P 17 suuntaan. Pataljoonien pattereista muodostettu patteristo oli asemissa Paikanselän torpan pohjoispuolella.

Er,P 17 tehtävä Taisteluryhmä SFK:lle alistettuna muuttui tämän eteläisen sivustan varmistamiseksi tiedustelunkin jäädessä vähemmälle. Sodan päättyessä pataljoona oli suppeassa ryhmityksessä Kallungissa. Pataljoonan erilliset tukikohdat olivat Sotkan torpalla, Aatsinginhaudassa, Onkamossa ja Selkälässä.

Erillinen pataljoona 17 tappiot Talvisodassa olivat kovat:

• 90 kaatunutta
• 4 kadonnutta
• 162 haavoittunutta

Talvisodan jälkeen Lapin ryhmän esikunta teki Päämajaan esityksen Vapaudenristin (VR) 1. ja 2. luokan Mannerheimristin myöntämiseksi 11 pataljoonan taistelijalle. Yhtäkään ei myönnetty Talvisodan ansioiden perusteella. Tästä joukosta ainoastaan Olli Remes, ritari no 10 sai ristin jatkosodan ansioiden perusteella.

Jatkosodassa pääosa Sallan pataljoonan reserviläisitä sijoitettiin Jalkaväkirykmentti 12 I pataljoonaan (I/JR 12), jonka komentajana toimi Kelsinkäisen taisteluun 10.8.1941 saakka kapteeni Akseli Väänänen.

Rajamiehet siirtyivät rauhanajan palvelukseen kesäkuussa 1940 perustettuun Rajavartiosto 6:n (esikunta Rovaniemellä, komentajana elokuusta alkaen majuri Antti Pennanen) komppanioihin, 1. komppania Joutsijärvellä, 2. komppania Savukoskella ja 3. komppania Petsamossa. 10.6.1941 liikekannallepanossa perustettiin Joutsijärvellä 16. Rajakomppania, Savukoskella 26. Rajakomppania, Petsamossa 36. Rajakomppania ja näiden lisäksi Karhujärvellä 46.Rajakomppania. 16., 26. ja 46. Rajakomppania muodostivat elokuussa 1941 Rajajääkäripatajoona 7. 23.10.1944, kun 1.komppanian (1./RjP 7) päällikkö kapteeni Hugo Sallinen ilmoitti Märkäjärven olevan komppanian hallussa, RjP 7 esikunta oli Kemijärvellä. Pataljoonan komentajana tuolloin (ja lähes koko Jatkosodan ajan) oli majuri Leo Wetterstrand. Wetterstrand toimi luutnanttina Talvisodassa Lapin ryhmän esikunnassa.